Rehellisesti minun.

Sellaisena, kuin itse näen itseni. Nyt, tänään, ehkä huomenna.

Pidän siitä, ettei minua häiritä. Silloin kun teen sitä, mistä pidän. Kirjoitan. 

Pidän siitä, että asiat hoidetaan ajallaan, silloin kun on sovittu. Kaikki muu on selittelyä.

Pidän siitä, että pidän itsestäni. En siksi, että se olisi totta, vaan että silloin minun on helpointa huijata itseäni.

Pidän siitä, että minua nussitaan lujaa. Ei sen tarvitsekaan tuntua hyvältä. Pääasia on, että se tuntuu oikealta.

Pidän härskistä huumorista. En siksi, että se on "vaan niin siistiä", vaan siksi että se ällöttää useimmiten muita.

Pidän oikeinkirjoituksesta. Siksi, että siinä on järjestys ja kirkkaus. Vuoripurojen juoksu.

Pidän aamuista. En, jotta olisin iloinen ja pirteä, vaan koska olen rehellisesti vittumainen.

Pidän sanoista. Sellaisista, kuten antroposofismi, entropia ja eskapismi. Niissä on selkeys ja rauha.

Pidän myös sanoista "essentialismi", "kvanttipiste" ja "repulsionoste". Niissä on seksuaalisuus ja kiehunta.

Pidän tähdistä. Koska ne ovat siellä.

Pidän peleistä. Ne on tehty voitettaviksi.

Pidän lyönneistä. En siksi, että kannattaisin väkivaltaa, vaan siksi että tietäisin olevani elossa.

Pidän epämukavuuksista. Sellaisista kuten märkä makuupussi, fyysinen väsymys ja ohut ilma.

Pidän myös veren mausta suussa, särkevistä jaloista ja selästä.

Siksi, että ne ovat hinta sille, mistä oikeasti pidän.

Vapaudesta, pienuudesta, heikkoudesta, saavuttamisesta, vuorten kauneudesta.

Pidän intohimoisesta suudelmasta. En, siksi että kokemuksesta tietäisin, vaan koska uskon.

Uskon, että se on sitä miltä se kuulostaa. Miltä se valkokankaalla näyttää. Että siinä on sielujen pienuus. Kahden ihmisen punnitsemana.

Pidän yksinkertaisesta. Suorista linjoista paperilla, taitellusta servetistä, muruttomasta leikkuulaudasta, puhtaasta kahvipannusta.

En siksi, että  niiden pitäisi olla niin, vaan koska yksinkertaisuus on ankkuri vaahtoaville ajatuksilleni.

Pidän siitä, että tiedän vastauksen, kun minulta kysytään jotain. Olen valmis myös keksimään vastauksen, jos en tiedä sitä.

Pidän karvoista naamassa. Mutta vain miehillä. Se on hemmetin seksikästä.

Pidän pienestä humalasta. Mieluiten päiväkänneistä. Silloin olen oikeasti rehellinen itselleni.

Pidän tulevaisuudesta, avaruudesta ja seuraavasta ajatuksesta. Ne ovat kaikki entropiaa.

Pidän siitä, etten ole blondi. Blondeilla on varmasti vaikeaa. Nähtiin se jo Johanna Tukiaisenkin kanssa.

En pidä romantiikasta. Ei niin, ettenkö oikeasti pitäisi. En vain halua pitää siitä.

En pidä lässyttämisestä. Se kuuluu samaan kategoriaan.

En pidä hitaudesta. Mieluiten asiat tapahtuisivat samaan tahtiin, kuin ajattelen.

En pidä väärästä järjestyksestä. Se vain ei toimi.

En pidä paljosta tavarasta. Sekään ei toimi.

En pidä läskistä itsessäni. Se on hitautta, paljoa ja selittelyä.

En pidä älykkäistä ihmisistä. Ainakaan itseäni älykkäämmistä. Koska heitä ei voi voittaa.

En pidä haavoista, neuloista enkä verestä. Sille ei ole järjellistä selitystä.

En pidä muiden seurassa syömisestä. Koska se on aina niin vitun vaikeaa.

En pidä kissoista. Niihin ihmisellä ei ole mitään kontrollia.

En pidä eläinten karvoista vaatteissa. Harvoin eläinkään pitää vaatteesta karvoissaan.

En pidä tyhmistä naisista. Koska tunnen myötähäpeää lajitovereita kohtaan.

En pidä joululahjoista, tekokynsistä, enkä paljettimekoista. Kuuluvat järjettömyyden top 10:iin ehdottomasti.

En pidä siitä, että joudun pidättelemään pierujani. Mieluusti pierisin silloin kun tuntuu siltä, ilman että kenenkään sitä tarvitsee negatiivisesti kommentoida.

En pidä siitä, että kukaan ei ymmärrä käyttämääni sanaa. Se on turhauttavaa.

En pidä mistään uudesta, jos en ole saanut päättää sen käyttöönotosta itse.

En pidä haasteista, joiden saavuttaminen vain näyttää hyvältä vain paperilla.

En pidä toisista paskaa puhuvista naisista. Ei siksi, että se väärin olisi. Mutta kuka vittu nyt jaksaa kuunnella sitä, ja ketä se edes kiinnostaa?

En pidä matematiikasta. Koska kadehdin niitä, jotka tajuavat sitä.

En pidä violetista, vakosametista enkä rastoista. Samasta syystä, kuin jotkut eivät pidä hämähäkeistä.

Enkä missään nimessä pidä miehistä, jotka avaavat naisilleen ovia, kantavat niiden tavaroita tai sanovat "minä rakastan sinua". Ei siksi etten oikeasti pitäisi, vaan siksi etten enää kestä katsoa sitä sivusta.

Analyze this, mr. Freud!

Gravitationaalisuus ja inertiaalimassa deluusion tilapäistyhjiössä

Kirjoittamisen hyödyttömyys on kääntäen verrannollisessa suhteessa ajatuksen suurenmoisuuteen. Mutta niillä on sama nimittäjä: yksinäisyys. Ja yksinäisyydellä puolestaan on kriittinen säde. Fysiikkaa lukeneet tietävät, mikä on schwarzschildin säde, mutta eivät ehkä huomaa, että sama periaate pätee sosiaaliseen kanssakäymiseen. Sattumoisinpa vain, humanistihörhö huomaa sellaisetkin mitättömyydet. Tutkitaanpas. Otetaan taustaolettamukseksi suhteellisuusteorian mukainen avaruuden kaareutuminen kappaleen ympärillä ja se mielessä pitäen syvennytään seuraavaan kaavaan:

 R= 2GM/c² , jossa G on gravitaatiovakio ja c valonnopeus.

Korvataan tämä mielivaltainen avaruuden kappale yksilöllä ja annetaan yksilölle massa (M), sosiaalisen kyseessä ollessa massa on tietysti jokin ihmislajille tyypillinen tapa mitata suosituimmuutta joukossa, joka koostuu yksilöistä. Mitä parempi, sopeutuvampi, samanlaisempi, reilumpi ja ymmärrettävämpi jne. tyyppi, sen suurempi massa. Huomataan tässä vaiheessa, että julkkiksia koskevat hieman eri fysiikan lait. Siinä joukossahan poikkeama, vaikkapa nyt raakaan lihaan pukeutuminen, houkuttelee raatokärpäset paikalle, näin lisäten kappaleen massaa. Tosin vain hetkellisesti, sillä syödyn lihan tilalle on julkkiksen pian kehiteltävä jotain uskomattoman radikaalia säilyttääkseen massansa vakiona tai jopa eksponoida se. Julkkissuosiota kuvataankin usein Higgsin bosonin teoriaa yksinkertaistamalla, mitä tässä analyysissä ei ruodita pidemmälle. 

Eli takaisin yksilöön ja sen massaan. Gravitaatiovakiohan tulee Einsteinin ekvivalenssiperiaatteesta: kaikki yksilöt massasta riippumatta tippuvat täysin samalla kiihtyvyydellä kohti sitä suurimassaista kappaletta, jolla on kyky vetää sosiaalista puoleensa. Siksi kukaan meistä ei voi oikeastaan todeta tippuvansa, ennenkuin näemme jonkun,  joku joka tippuu aivan väärällä kiihtyvyydellä. Koska tälläistä ei ole näkyvissä, toteamme olevamme mukavasti stabiilissa tilassa. Suurimassainen yksilöitä puoleensavetävä kappale on tietenkin mikä tahansa sellainen ilmiö tai instanssi, joka pakottaa sosiaalistumiskuplassaan lilluvan yksilön olemassaolemaan tietyllä tavalla, eli putoamaan kohti sitä. Tietenkin ovelasti niin, ettei sitä voi huomata. Globaali markkinatalous, kansainvälinen oikeustuomioistuin, EU,  yhteiskunta, perustuslaki, veronviranomainen, sopimusrikkomusjärjestelmä, tupakointi, avioliittolaki, KELA, narsismi, psyykenlääkkeet, peliaddiktio, huumeriippuvuus, velkakierre, avioerolaki, kirkollisvero, laki vainajan hautaamisesta ja testamentti. Ja tyhmempikin tajuaa, ettei massan lähde ole mikä tahansa edellisistä vaan kaikki ne yhdessä. Kirjoitetaan gravitaatiovakion tarkka arvo auki: riistovitutus. Yksilöä voimme tästedes kutsua luuseriksi, jonka massa on 0,5. Se on noin kaksi mittayksikköä alle mediaanin ja noin kolme ja puoli kertaa vähemmän, kuin Jari Sarasvuolla, jota näyttäisi elävän riistovitutuskäyrän yläpuolella jonkinlaisena kuriositeettiolentona.

Tähän mennessä kaava on: yksinäisyyden kriittinen säde (R) = 2 x riistovitutus (G) x 0,5 (M)/ c²

Valonnopeus potenssiin kaksi. Valonnopeus on fysikaalinen vakio, eikä suhteellisuusteorian mukaisesti yksikään massainen kappale voi sitä ylittää. Yksikään riistovitutuksessa putoava yksilö ei siis voi ylittää sitä elämän vakiototuutta, että muuta ei ole. Kirjoitetaan vakion tarkka arvo auki: vituiks mänt².

Humanistihörhön kriittisen havainnon mukaan avaruuden kaareutuminen massaisen kappaleen ympärillä vaihtee siis etäisyyden funktiona kappaleen keskipisteestä, so. pitkin säteen suuntausta suoraa. Kriittinen säde on se etäisyyden funktio, jossa massa ei pääse enää pakoon. Tästä johtuu että luuseri vain 0,5 massallaan on hyvin kaukana riistovitutuksen sisäänsäsulkevasta puristusvoimasta, ja että sitä suuremmaksi puristusvoima kasvaa, mitä lähemmäs Jari Sarasvuon massaa päästään. Ja että tämä kaava ei päde lihajalosteeseen pukeutuvaan julkkikseen ja että itse asiassa 0,5:n massa riittää pitämään luuseria yksinäisyyden turvallisen säteen välimatkan päässä siitä singulariteetista, joka on ajatukset eksyttävä musta aukko siellä, mitä ei ääneen lausuta.

Deluusion tilapäistyhjiötä voidaan myös pitää tilana, jossa vapaassa pudotuksessa ollessaan voi kokea stabiiliutta riippumatta siitä tosiasiasta, että putoaa täsmälleen väärää vauhtia muihin nähden. Olen kuullut onnellisuudelle monia määritelmiä, mutta luuserius nimenomaan deluusion tilapäistyhjiössä toteutuessaan,  on yksi osuvimmista. Mitä tulee kirjoittamisen hyödyttömyyteen, sen voi aina hetkellisesti unohtaa. Hyväksyä se suuri todennäköisyys, että suurenmoisesta ajatuksesta jää vain hippusellinen tähtien välistä ainetta paperille ravistettavaksi, ja että sitäkään vähää ei voi jakaa kenenkään kanssa. Että delusionaalisuuden vetovoima koskee vain luuseriutta, ja että kaikki muu tätä ymmärtävä elämänmuoto sijaitsee rinnakkasitodellisuudessa. Silti. Olisiko kivaa pystyä keskustelemaan tällä tavalla, ymmärrettävästi ja tyydyttävästi ja tyhjentävällä tavalla edes yhden kerran? Olisi. Mutta vituiks mänt. 

                                                                         2x riistovitutus  x 0,5

 Yksin on helvetin hauskaa- säde =  ---------------------------------

                                                                                  vituiks mänt²

        

                      Gorodinzki kuittaa.

Tähtienvälisen tyhjyyden takana

"Kaukaisten alusten valoissa oli jotakin sydäntäsärkevää kauneutta. Mukana oli tunnetta sekä ihmisen suurista saavutuksista että siitä äärettömyydestä, johon verrattuna nuo saavutukset tuntuivat niin haurailta. Oli aivan sama, olivatko valot peräisn myrskyisässä taivaanrannassa hyökyaaltojen keskellä kamppailevasta karavellista vai timanttirunkoisesta avaruusaluksesta, joka oli juuri saavuttanut määränpäänsä tähtienvälisen tyhjyyden takana" (Alaistair Reynolds, Kuilukaupunkki, s.145)

Jos Muumipappa ja Niisku kirjoittaisivat yhdessä kirjan, se voisi loppua juuri noin. Jos Rauli Somerjoki eläisi, hän voisi laulaa siitä laulun. Jos minä osaisin kirjoittaa kuin Alastair, kirjoittaisin juuri siitä paljon enemmän. Mutta muumit ovat vain leikisti olemassa ja Rauli on oikeasti kuollut. Silti aina löytyy joku, joka haluaisi ponnistella sen tähtienvälisen tyhjyyden taakse, joka erottaa mitattavan mittaamattomasta, merkityksellisen merkityksettömästä. Siellä perillä jossain on niin mittaamattoman merkityksetöntä, ettei ole väliä onko se jossain edes perillä. Sitä on äärettömyyden tunne. Luullakseni. 

Eräs minulle tärkeä ihminen pyysi minua kirjoittamaan entropiasta jotain runollista. "Termodynamiikan toisen pääsännön mukaan aine ja lämpötila pyrkivät aina entropiaan, maksimaaliseen epäjärjestykseen, jonka lopputulos on lämpökuolema. Siksi universumi laajenee ja siksi ajalla on suunta eteenpäin. Se on todennäköisintä" Tähän tapaan hän luennoi ja pyysi sitten, että voisi nähdä entropian minun silmini. Sellaista on humanistin ja luonnontieteilijän "tähtienvälinen" tyhjyys.

Vastasin: "Hyvä on, se on helppoa. Sinä kerrot vain siitä mitä ymmärrät, ja minä kirjoitan siitä mitä tahtoisin ymmärtää. Kuvittele nyt että asiat olisivat toisinpäin". Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa koetin ymmärtää jotakin entropiaan liittyää laskukaavaa, että ds=Q/T.  Lopulta hän naputti kynäänsä kirjan selkämystä vasten ja lausui mitä ilmeisimmin päässään pyörittelemänsä kaavan lopputuloksen, joka kuului kutakuinkin näin: "Jos minä siis kerron sinulle mitä ymmärrän seuraa että sinä ehkä ymmärrät mistä kirjoitat, seuraa, että minä en edelleenkään ymmärrä mitä kirjoittamastasi ymmärsit oikein, enkä myöskään sitä mitä tahtoisit vielä ymmärtää? Ja jos tämä olisi käänteisvertaista, lopputilanteessa kumpikin tietäisi vähemmän kuin alussa." Nyökkäsin, vaikka en ymmärtänytkään aivan heti, ja lisäsin: "Jos se todennäköisintä, eikö se ole myös aika entrooppista?" Nauroimme ja tarkistin googlesta onko "entrooppinen" oikea sana. Hakutulos nauratti hervottomasti: "Özcan Türkmen: Entrooppinen runous. Java-kielinen tietokoneohjelma, joka muuntaa runoja entrooppisen runouden kielelle." 

Halusit runoutta, mutta ymmärys vähensi ajatteluni entropiaa. Siksi kaavasi on lopultakin epätosi. Todennäköisintä on, että mitä enemmän ymmärrän, sitä vähemmän voin runoilla. Ja että jos olisi toisinpäin, runoisilin enemmän, mutta sinä ymmärtäisit minua paljon vähemmän. Jos humanistin ja luonnontieteilijän ajatuksellinen entropia voisi olla vakio ja yhtäsuuri, voisimme kirjoittaa niinkuin Muumipappa ja Niisku. Mutta sellasia voimme olla vain leikisti. Hän lukee tekstiäni ja kirjoittaa paperille tämän kaavan, josta en ymmärrä yhtään mitään. "Jos a=ajattelu ja e= entropia ja jos h= se sun hiton heideggerisi ja H+L= humanistin ja luonnontieteilijän sekasikö, siitä seuraa: ah=e/H+L"

Kysyn jotain muka fiksua, mutta oikeastaan minua jo ärsyttää. "Kuinka niin ajattelun ja eksistentialismin kertominen yhteen voisi olla sama kuin entropia..ja ja...jotain muuta?" Hän vastaa: "Ajattelen siis olen! Siinä Heidegger". Tähtienvälinen tyhjyys on pitkää ja hiljaista ja sen kuluessa ehdin keksiä nasevimman mahdollisen huomautuksen. Sitten lauon: "Minusta monitieteellinen näkökulma on ihan nättiä, mutta jos Descartes eläisi, ja sinä julkistaisit tuon kaavasi, saisit ukolta turpiin...plus että sen jälkeen olisit tiedemies, joka olisi suosittu kansan syvissä riveissä ja vain syvissä rivessä, ja vähän samasta syystä kuin Matti Nykänen." 

"Kettu...minä sinulle syvät rivit näytän".

En tiedä ymmärsikö hän sitten lopultakaan, missä mentiin vikaan. Tai ymmärsinkö minä. Mutta ei sillä ole väliä silloin, kun saavutaan perille tähtienvälisen tyhjyyden tuolle puolen. Ja on aivan sama, mistä se ymmärryksen valo on peräisin. Yhtä kaikki se on sydäntäsärkevän kaunista, sillä mukana on tunnetta sekä suuresta inhimillisestä ponnistelusta että siitä äärettömyydestä johon verrattuna tulemme lopultakin olemaan liian vähän aikaa yhdessä. On olemassa syy, miksi pidän juuri tietyistä lauseista sivulla numero 145. En vain ymmärrä mikä se on, ja siksi kirjoitan juuri siitä.

Seuraa varoitus. Tämä linkki sisältää jotain aivan muuta kuin Vangelista.

Kotimaisia youtube-talentteja metsästävä, yhden pelottavan Luonnontieteilijän yksin kohdannut ja selättänyt humanisti-Gorodinzki kuittaa.

P.S Universumi armahti ja muutti alkuperäistä kohtaloani olla koskaan saamatta käsiini NES in Life Forcea. Se on tulossa...ja sillä mukanaan kaveri. Palaan asiaan kun pojat ovat kotona. Yeeeehaw!!

                              

Prometheus (Kolme Dee)

Alussa oli Blader Runner ja lentävät purtilot liikkuivat kaupunkien yllä. Sitten Ridley Scott loi Alienit ja kaikki karvattomat oliot ulkoavaruudessa. Tämä jälkeen hän loi Prometheuksen kuvakseen ja omaksi elokuvakseen hän sen loi.

Tykkäsin. Tottakai. Blade Runnerin kumartaja ei voi pyllistää Prometeukselle. Hörhölaatua se on, mutta ei tietenkään voi koskaan voittaa niitä kahta ensimmäistä. Miksi? Samasta syystä, miksi vanhemmat yleensä antavat esikoiselleen enemmän selkään kuin nuoremmille. "The trick is, that you ignore the pain", kuten arjalaiseksi luotu androidi David sanoi hiuskarvankaan värähätämättä. Siitä syystä. Ja sitä paitsi Blader Runner on kautta aikojen eniten läpi analysoitu ja filosofoitu scifi-leffa, joten ehkä Ridley halusi riisua Prometehuksen jo valmiiksi alasti. Ja arvatkaas kenet noista kolmesta minä riisuisin alasti?

Krhm, eli...En jaksa selostaa juonta, käykää itse katsomassa tai lukekaa laiskuuttanne tuolta. Samat jutut minuakin jäivät harmittamaan. Sitten elokuva loppui, otin ne hemmetin isot 3D lasit puolimatkasta nenänvartta ja valmistauduin hyökkäämään kohti exit-kylttiä. Ja siinä vaiheessa tulee se ylläripylläri. Laitan lasit hätäisesti takaisin päähän, katson. Yleisöstä kuuluu henkäyksen keveä "hummmmpphh".  Loppuratkaisulle vastaan mielessäni: "Niin tietysti, mutta mitä sitten"? Alan kelata leffaa päässäni taaksepäin ja etsiä vihjeitä matkan varrelta, jotka antaisivat vastauksia irtonaisiksi jääneisiin juonikyhäelmiin ja kantaisivat loogis-hermeneuttisen kehäpäätelmäni tähän pylläriin ja sen ylikin. Miksi "suunnittelijat" loivat ihmisen omaksi kuvakseen ja sitten halusivat tuhota heidät? (Elizabeth kysyy tätä, mutta vastausta ei saada koko leffan aikana). Miksi kyborgi David tekee näennäisen viattomasti ratkaisuja, jotka eivät olekaan ihmisen parhaaksi vaan läheltä piti -tuhoksi? Miksi "suunnittelijat" halusivat kutsua ihmiset planeetalle, joka paljastuukin "pelkäksi" sotilastukikohdaksi?

Analysoidaanpas pikkaisen...ja tämä on se paras vaihe. Ne tyypit on vierailleet maapallolla viimeksi about 35 000 vuotta sitten. Ai ovat ai? No ovat, koska luolamaalausten tähtikuvioista on jonkun täytynyt olla kertomassa karvaisille esi-isillemme (tähtitaivaan todelliset vastineet eivät kuulemma ole silmin havaittavia). Löytyneet muukalaisten ruumiit uudella planeetalla ovat 2000 vuotta vanhoja. Äksidentti on siis tapahtunut sen jälkeen, kun kutsu tulla kylään piirrettiin luoliin. Aika-avaruus siirtymä huomioon ottaen olisi edestakaisessa matkustamisessa kulunut alle parikymmentä vuotta (vertaan aikaan, jossa Prometheus-alus matkasi täältä sinne) ja tässä on pelattavana hitosti enemmän. Oliko "Suunnitelijoiden" joukkotuho harkittu? Harkittuna se olisi voitu toteuttaa muullakin tavoin, paitsi että joukkotuho saattoi olla hyvä keino kasvattaa biologista asearsenaalia. Toisaalta, kun osattiin odottaa vieraita, joukkotuho kannattikin naamioida äksidentiksi hämärtämään "kuka on hyvä, kuka paha"- jakoa, jota ihminen tekee väistämättä ja lakkaamatta. Lopultakaan ei voi tietää. Peliä pelataan dna-tasolla, mikä ei ole kovin nerokasta, ottaen huomioon että dna-teknologian ihminen todennäköisesti hallitsee siinä vaiheessa, kun kykenee taittamaan tähtien välisiä matkoja. Silloin on aika todennäköistä myös, että ihminen keksisi ennen pitkää keinon voittaa sellaisen peli. Paitsi, jos sille ei anneta aikaa...

Kyborgi Davidin puuhastelut paljastuvat piilojuonenkäänteiksi, ja olisivat varmasti parasta antia iän ikuiselle vatvomiselle ihminen vs. kone probleemiin. Valitettavasti Davidin hahmoa ei kehitetä tarinassa tarpeeksi pitkälle. David sysäytyy jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin, jonka lopputuloksesta on vaikea sanoa mitään. Millainen on koira, joka pitää itseään isäntäänsä ylempänä, muttei kykenen uskollisuutta kummempaan? No jaa, Prometheus on liukas kuin teflonpinnoitettu silakka. Sitä ei saa analysoitua muulla tavoin, kuin laajentamalla ratkaisut oman mielivitutuksen puolelle. Tä?

Josta päästäänkin sairaalloisen nautinnollista mielivitutusta tuottavaan puuhaan, nimittäin antiikin mytologioiden ja  Genesiksen yhdistämiseen! Jes! Käsi ylös, joka ei tunne kumpaakaan? No painukaa sitten Klingonin kursseille, täällä ei ole teille enää mitään nähtävää. Muille: lupaan etten vedä Heideggeria kehiin tällä kertaa, tai no vaikka milläänkään kertaa. Mutta ihmisellä on oikeus kiihottua ihan mistä se haluaa, paitsi kansantansseista ja lapsipornosta. Piste.

Prometheus, on kreikkaa ja tarkoittaa kaukaa viisasta (ja läheltä sitä hemmetin hyvän näköistä). Tyyppi oli Pallas Athenen poika ja joutui aika lailla puun ja kuoren väliin jumalten ja ihmisten välisissä mittelöissä. Se oli siis sitä aikaa kun Zeus päätti, että jumalat ovat kovempia tyyppejä kuin ihmiset. Prometheus oli ihmisten puolella ja koetti toimia ihmisten parhaaksi. Varasti kerran tulenkin takaisin, jonka Zeus oli ihmisiltä suutuspäissään vienyt. No siitähän se rankaiseminen alkoi. Kaikki tietää Pandoran lippaan perusjutut. Että ei ollut mitään lipasta, vaan maan savesta muovattu nätti naikkonen, joka vapautti kaikki maailman vitsaukset kantamastaan ruukusta, ei lippaasta. Eeva-Pandora, Pandora-Eeva, selvää? Prometheus (tätä ei verrata siihen genesiksen käärmeeseen) varoitti tästä jälkiviisasta veljeään, mutta veli rakastui naikkoseen silti. Prometheus oli loppujen lopuksi ihan hyvä tyyppi, ja tuomittiinkin ihmisten tähden tekemistään uhrauksista 3000:ksi vuodeksi vuorenseinämään kotkien nokittavaksi.Yksi valttikortti raukalla oli, nimittäin salaisuus jonka saadaksen Zeus lopulta armahti. Vapauduttuaan Prometheus teki vaihtokaupat kentauri Kheironin kanssa ja sai tältä Kuolemattomuuden.

Summa summarum: Oli yksi muita mahtavampi (Zeus/Jahve/Muukalaisrotu), joka oli vihastunut ihmisiin. Oli mahtavan oma poika (Prometheus/Abraham/Jeesus/Me), joka halusi sovitella. Oli pojan veli (Epimetheus/Iisai/Juudas Iskariot), joka kielsi pojan. Oli nainen (Pandora/Eeva) joka toi kuoleman maailmaan. Ja oli salaisuus... Uskon tosissani että Ridley rakensi oman Prometheuksensa juuri tuon kysymys X:n ympärille ja siksi nykyajan sivistymättömät jäävät ihan aatameiksi öö:n laidalle. Elokuvan nainen ("Elizabeth", Noomi Rapace) ei tuo kuolemaa maailmaan, niin ei tee myöskään Alien-leffojen nainen ("Ridley", Signourney Weaver). Sen sijaan Pandoran ruukun sisältö, elokuvan biologinen ase olisi enemmän kuin halukas tekemään sen ihan itse. Prometheus-leffassa pakkaa on sekoitettu hitusen. Itse Prometheus-alus on se ruukku, ja se salaisuus taas....

Pidän siitä, että vastaus ihmisen olemassaoloon tuodaan aivan nurkan taakse, ja sitten lopuksi kehoitetaan kasvamaan ensin isoiksi ja syömään jälkiruoka loppuun. Keitä "Suunnittelijat" ovat? Onko joulupukki oikeasti vain satua?

Maasta me olemme tulleet ja maahan me palaamme, vielä joku päivä...kunhan katsomme ensin, mitä on seuraavan kulman takana.

Nizni - kanneton ruukku- Gorodinzki kuittaa.

Priti hevi annoijink shit

Ai vas koink tu vrait ö list apout keims tät ännöi mii tö moust, put ten ai vount tis kai, huu häs tan tö vörk foor mii oolredi.

Star Trekkiläiset lepo vaan. Ei ole kyse teistä eikä teidän peleistänne. Ei koskaan tule olemaan.

Kysymys kuuluu: onko olemassa kasibittisten NESsien harmaapalikkaa, joka oikeasti voisi ärsyttää humanistihörhöä? Sillä eikö tuo pituudeltaan 13,5 senttinen ja suojakotelossaankin vain 2 senttiä paksu pieni harmaa palikka muistuta hörhöä kaikesta siitä, mitä hän itse on? Ja eikö silloin niin, että kun objetki palautuu subjektiiviseen merkityksenantotilaansa, se lakkaa olemasta faktuaalinen objekti? Kolmetoista ja puoli senttiä harmautta onkin subjektiivisen itseluottamuksen tilassa ymmärrettävä todellisena "Entertainment Systeeminä", sillä siihen tehtävään se on luotu.

Sitten on olemassa vahinkolaukauksia. Mitä game developersit mahtoivat ajatella, kun keksivät, että pikkutytöt tarvitsevat nessin kosketusta? Yhdyn IsVaffelin sanoihin: "kuitte advansset foor little göörls" (IsVaffelin profiilista löytyy muitakin "peliarvosteluja", mm. Mickey Mouse Mickey Mouse Nobody Likes You", sekä Doomin syvällisin olemus, eli "ouppen dooor")

Mattel ja NES yhteistyössä? Kyllä. Joulukuussa 1991 tämä tekele näki päivänvalon. Juhannuksen tienoilla eräskin perheenisä löysi sen jo ale-laarista ja päätti että tässä on Mirka-Pekalle hyvä ja halpa synttärilahja. Mirka-Pekan kotona peli ei nähnyt päivänvaloa. Se päätyi toimittamaan telamiinan virkaa sotaleikeissä, kunnes Mirka-Pekan seksuaalisesti hukassa oleva serkku Pekka-Anni huomasi, että harmaapalikan kannessa oleva hahmo muistuttaa vähän Björn Borgia, tai ehkä Pepe Willbergiä. Pekka-Anni varastoi sen syvälle sinne samaan pimeään, jossa kaikkien hukassa olevaien 13 ja puolisenttisten tänäkin päivänä on hyvä asustaa. Se siitä. Bai Bai Barbie.

Sitten päivän muihin aiheisiin. Puzznic on noussut kuolleista! Se on koko talven kerännyt muumiopölyä hapertuvien liittimiensä ympärille, jonka vuoksi siirsin 22 vuotiaan mausoleumiostastolle. Siellä se nähtävästi teki rasputinit ja piipittää taas. Ihmisen kärsivällisyyden voi mitata nimittäin puzznic minuuteissa. Ei itse pelissä sinällään mitään, mutta kuinka kauan kestät musiikit päällä? Tuo ääni pistää kissan juoksemaan kulkusravia johtojesi seassa, isännän huutamaan "saatanan märkäkorva NYT se toosa tukkoon tai lentää leppäkeihäs!". Silloin evakuoit tärkeimmät kaapelisi ja pakenet uuninpankolle, kissa perässä.

Jos kestät tämän, kestät mitä vaan. Hakeudu psykiatriseen päivystykseen. Se ei ole normaalia.

Nazdarovjat ja dasvidanjat, Gorodinzkia kutittaa.

Iron Sky -We come in peace!

Iron Sky-elokuvan synopsis herättelee humanisti-hörhön sisuksissa kutkuttavia väreitä, kuten kunnon hörhöleffan kuuluukin tehdä. Puikoissa ovat Suomalais-hörhö-ohjaaja Timo Vuorensola (kyllä,se heppu aiemman Star Wreck: In the Pirkinningin, takana), tuottaja Samuli Torssonen (Star Wreckin luoja, voi luoja!) sekä käsikirjoittajat Johanna Sinisalo (ensimmäinen oikeahörhömielinen nimi listassa) ja Michael Kalesinko (neverheard, mutta "sinko" kuulostaa lupaavalta). Sinivalkoisuus ulottuu kuitenkin vain johtoryhmään, sillä loppu koostuu saksalaisesta osaamisesta ja jenkkiläisestä draivista. Eh? 

Tässä kohtaa kehoitan Star Treck/Wreckkiläistä koulukuntaa poistumaan ja tutkiskelemaan kaikessa hartaudessa vaikka klingonilaista grammatiikkaa. Seuraava kielioppi perustuu oikeistohörhöläisen propagandakoneiston ajatukset jähmettävälle murskaliturgialle.

Vuonna 2018 jenkit palaavat kuuhun ja natsit palaavat maahan. Kaksisuuntainen liikehdintä sysää rotuopilliset ja kansandemokraattiset kysymyket jälleen päivänvaloon, mutta ääriainekset jäävät keitoksessa aika laimeiksi. Kuvassa sankaroi yksi ainoa neekeri, eikä sitäkään saada pysyvästi valkaistua. Pakko sanoa, että odotin kyllä enemmän M.Jacksonin näköistä heppua, mutta ei kai niitä liiemmin castingeissa  notku. Einstein look-a-like tohtori Mengel puolestaan on sopivan rienaavaa shittiä, mutta vain jos muistaa oikean Einsteinin olleen pasifisti. Äärimmäisin elementti onkin ehkä USA:n naispresidentin jenkkihymy, jota ei pyyhitä pois edes ydinkärkien viuhunalla. Olihan siellä muitakin kivan syvällisiä juttuja (mm. kysymys, ketkäs ne sitä propagandaa nykymaailmassa oikein levittävät?), mutta tässä kohtaa Sinisalo odottaa yleisönsä olevan fiksumpaa kuin sen on. Kuunatsipariskunta Klaus Adler (Otto Götz) ja Renate Richter (Julia Dietze) pitävät perustuksia kasassa noin puoleenväliin saakka. Klausin sykkivmään yltynyttä göttedämmerungia (suom. megafallos) katkeransuloisesti vihaava US:n avaruuslaivaston kersantti Peta Sergeant (Vivien Wagner) rikkoo keskittymiskykyni puolesta välistä eteenpäin. Kehoitan katsomaan vain vasemmalla silmällä ja tyhjentämään kassit ennen näytöstä. Tässä kohdin voi koettaa fokusoitua esim. avaruussodan musiikkivalintaan: slovenialainen industrial kokoonpano Laiback & Ben Watkins tyylittelee hienosti Wagnerin "Valkyrioiden marssia" räiskinnän kliimaksissa. Tosin Wagnerista tulee jälleen mieleen Vivien, ja koetan kiemurrella tuolissani mahdollisimman huomaamattomasti. Niin..olin siis arvostelemassa leffaa...

Mitä jää käteen? Pieru, jossa ei ole hitustakaan hapankaalin tujakkaa lemausta. Jälkiväristykset jäävät laimeiksi, vaikka avaruussodan erikoistehosteet olivatkin orgastista katsottavaa. 10 minuutin aikana, jos oikein pinnisteli, saattoi havaita pilkahduksen Star Warsilaista eeppisyyyttä. Sen muiston turvin uskaltaudunkin ulos elokuvateatterista, takaisin kapitalistisen elämänmuodon pariin. Jos vuonna 2012 tehdään elokuva kuunatseista, ja jos lähtökohta on noin uljaan rohkea, täytyy pokan pitää viimeiseen mieheen. Odotin Barbarossamaista salamasotaa, kaasukammioita ja polttouunien käryä.  Odotin suomalaisten salaliittolaista panosta asevelihengessä ja mitä tahansa oikeasti tymäkkää. Ja mitä odotin jenkeiltä? Suoraan sanoen en mitään, sillä ne hoitivat hommansa juuri niin hyvin kuin jenkki vain osaa: rasitttavan maireasti.  Kaiken kaikkiaan Iron Sky on liian kiltti raina noinkin hulluun ideaan.  Parasta komediaa tehdään tabuista ja Sasha Baron Cohen osaa sen. Käykää kuitenkin katsomassa, sillä olisi se  belsebubimaisen huono juttu, jos noin kallis ja hartaudella munittu anti-propagandafilmi tuottaisi tappiota.

Sitten tärkein uutinen, hörhökorvat kuulolle: Iron Skysta on tulossa videopeli!! Kyseessä on peli nimeltä Iron Sky: Operation Highjump, ja se sijoittuu vuoteen 1945, jolloin natsit valmistelevat Etelämantereen salaisessa tukikohdassa aluksia kuulentoaan varten. Tästä keitoksesta vastaavat yhteistyössä LudoCraft ja Alternative Games. Sen valmistumista odotellessa syvennyn harjoittelemaan liipasinsormeani NES:in puikoissa. Uskoisin parhaan valmentautumispelin tähän tarkoitukseen olevan "Top Gun". Piilopropagandaa parhaimmassa 8-bit laadussa!

Götterdämmerungin muistoa kunnioittaen: Nizni-Novgorod Gorodinzki.

Hörhömusiikin Top Delta

Hörhön, vielä vähemmän hörhöhumanistin, pitäisi mennä tonkimaan jotain niin arveluttavan epämääräistä kuin musiikkimaku. Mutta mutta, aina voimme riisua sen kuin tyhjiökäyttöisen servomoottorin konsanaan:  värähtelytaajuuksiksi, desibeleiksi, sekvenssipurkauksiksi...noh.. bittijargoniksi. Silloin saavutamme insinöörimäisen eksaktin tilan, jossa kierrämme ekliptikan tasossa juuri ja juuri painovoimakentän rajapinnassa saavuttaaksemme hiljalleen putoavan tilan, jonka kuluessa voimme havainnoida ilmiötä ilman häiriösignaaleja. Siis poikkeavia mielipiteitä, koska tehtävän päämäärän huomioon ottaen fysiikan lait ovat kaikkien mielipiteiden yläpuolella. Ja  tehtävän nimihän oli "hörhömusiikin vaikuttavuus suhteessa suhteettoman eskapistiseen subjektiiviseen kokemukseen". Valitan, suomennosta ei ole saatavissa. 

Alfa. Ensimmäinen ja viimeinen,  luonnollisen vitaali valinta. Itsestäänselvyydessään kiukustuttavan eeppinen ilmiö, huh. Vangelis. Mehän emme unohda, että fyysis-psyykkisesti rajallisina olentoina palaudumme kaikessa musiikissa  oman pulsarimme temporaalisuuteen, ja että Vangelis on pyrkimystä kurottaa sen sykkeellisyyden tuolle puolen. Ja että on olemassa ihmisiä, jotka kiihottuvat tämän kaltaisesta jauhannasta ja myöskin niitä, jotka eivät ymmärrä kuin hevon vittua.

Beta. Sekundaa, joka kaikessa plastisuudessaan ja kyhäelmällisyydessään saa ihmisen muistelemaan aikoja, jolloin kaiken ei tarvinnut olla justiin vaan melkein sinne päin. Silti se oli viihdettä. Trikkikuvia, pahvia, hiuslakkaa ja foliota. Halpaa ja toimivaa on kaikki paitsi Sarah Brightmanin ääni, sillä se on aivan sitä itteään ja jutun juju: keitä paska kasaan, mutta tiputa sinne gramma sitä helevetin kallista tomua, jota erehdyit luulemaan sokeriksi. Sitten voit itkeä, miten menetit sydämesi sille.

Gamma. Kyberiaaninen paha. Säteilynä vaarallista, paitsi jos liikumme viiden geen voimalla, saavuttaen 5 prosentin suhteellisen osuuden valonnopeudesta. Siinä vaiheessa purkaukset ovat punasiirtyneet harmittomalle infrapunan aallonpituudelle. Merkkinä symbolisoi dekadenttiä, korkealta soitettua kuolemantanssia. Parittomuuden, rappion, taustalla näkymättömissä pysyvän vaaran tuloillaan oloa. Betan ja Gamman ero on häilyvä, toiset kääntävät tuon punaväräjävän udun selkeän jumalalliseski merkiksi apokalyptisen ajan alkamisesta, toiset miettivät, miten paljon sitä tomua keittoon tipahti.

Delta. Hedelmällisyydeen, synnytystuskien ja veneeristen ilmiöiden loputtoman hämmästyttävä suistoalue. Evoluutiomme kehto, kulttuurivallankumouksen tyyssija. Ja maailman ensimmäinen ihmisen aikaansaama eroosioalue. Ai niin! Delta-baryonit, nuo ian kaikkisen ihanat ylös- ja alaskvarkkiset, joiden spinien summaksi saadaan täydellinen 3/2. Lähentelee käänteisvertaista kultaista leikkausta humanistihörhön töyssyresonoivassa jargonissa.

64-bittisyyden masokisti Gorodinski kuittaa.